Yhden katsojan esityksiä – ANTI festivaali 2009

Posted by admin in Esitys magazine, Reviews / 15/11/2009

Saavuttani Anti-festivaaleille perjantaina 25.9. kävin kokemassa peräkkäin kolme brittiläistä yhdelle katsojalle kerrallaan suunniteltua esitystä. Kukin esityksistä lähestyi katsojaa erilaisen strategian avulla, etäännyttäen kukin omalla tavallaan katsojan esityksen tekijästä tai esiintyjästä. Kukin esitys alkoi elävän esiintyjän antamalla johdatuksella ja siirtyi sitten varsinaiseen esitykselliseen muotoon joka kuljetti katsojaa tilassa; Wondermart ääninauhaan, SLaaristokaupunki virtuaaliseen tilaan Second Life –ohjelmassa ja Flickers pieniin plärättäviin kuvakirjoihin.

 

Ensimmäisenä astuin Rotozaza-ryhmän Wondermartin ääninauhan kuljetettavaksi paikalliseen K-markettiin. Esitys johdattaa tarkkailemaan roolia, jonka otamme asioidessamme supermarketissa, ja kokeilemaan kevyesti sen rajapintoja. Katsoja kulkee kaupassa ostoskärryjä työnnellen ja seuraa esityksen tekijän, Silvia Mercurialin, äänen antamia toimintaohjeita. Puolen tunnin esityksen kuluessa mm. vakoillaan muita asiakkaita, tutkitaan tuotteiden sijoittamisen manipulatiivista logiikkaa ja tunnustellaan varastamisen herättämiä tuntemuksia.

Esitys on kehystetty ulkotilalla, josta esitys alkaa ja johon se päättyy. Ulkotila merkitään sateen äänellä ja dokumenttileikkeellä maailman ensimmäisen tavaratalon perustamisesta. Esitys seurailee radio- tai tv-dokumentin (tai teatteriesityksen) logiikkaa kohtausrakenteella – kohtaukset on erotettu toisistaan silmien sulkemisin.

Myös koko esityksen estetiikka muistuttaa tavaratalon olemusta käsittelevää leikillistä ja ironista radiodokumenttia, jonka sisään katsoja saa astua. Katsojaa herätellään tiedostamaan sekä tavaratalon poliittista agendaa että omaa ja muiden ostoskäyttäytymistä. Mieleeni jää kaikumaan tuotteita lähietäisyydeltä tuijottaessani taustalta kuuluva, Steve Heimbeckerin ääniteoksesta The Forum for the Alienation of Art lainattu, lause ”this is humanity at its best”. Huh. Siitä huolimatta poliittinen näkökulma jää minulle liian kevyeksi. Kaipaan lisää provokaatiota, sekä supermarkettia että itseäni kohtaan. Haluaisin, että toiminta, johon minua kannustetaan, olisi vielä perustellumpaa. Pääsen liian helpolla ja kokemus on herkullisuudestaan huolimatta hiukan pinnallinen.

 
Seuraavaksi siirryn satamaan, josta alkaa fyysistä ja virtuaalista kävelyä yhdistävä SLaaristokaupunki. Stephen Hodge hölkkää luokseni rannassa ja alkaa tuttavallisesti jutellen johdattaa minua kohti Second Lifea. Meille on asetettu kaksi tietokonetta yhteen läheisen toimistorakennuksen huoneeseen ja asetumme niiden ääreen. Kun istun koneeni ääreen, Stephen ei enää puhu minulle. Sen sijaan hänen virtuaalinen alter egonsa Difter Rhode puhuttelee minua näytöllä. Hän esittelee minut omalle alter egolleni, ANTI Nordenskjöldille, joka on nimetty kuuluisan norjalaisen tutkimusmatkailijan mukaan. Drifter Rhode johdattaa minut Second Lifen saaristomaailmaan, kehystäen matkan pyrkimyksellä löytää sen virtuaalisuuden keskeltä jotain todellista.

Teos tuntuu kiinnostavalta alulta, mutta myös jää sellaiseksi. Saan pikaisen oppitunnin Second Lifen käytöstä, mutta en paljon muuta. Päästäkseni kiinni johonkin merkittävämpään tarvitsisin huomattavasti enemmän aikaa. Mutta juuri kun olen pääsemässä vauhtiin, Drifter palauttaa minut takaisin alkupisteeseen ja Stephen kiirehtii seuraavan katsojan luo. En ehdi hahmottaa mitä todellinen ohjelman sisällä voisi tarkoittaa, minulle jää vain intuitiivinen häivähdys tähtitaivaan todenomaisuudesta. Yhdistän tuntemuksen siihen että olen edellisenä yönä ihaillut todellisen tähtitaivaan valtavuutta Kainuun metsässä. Voiko todellisuus näyttäytyä täällä vain muistona, viitteenä toiseen kokemukseen? Sekin tuntemus tuntuu valuvan sormien läpi kun Drifter toteaa että se on tosiaan hyvin ohjelmoitu. Mikä on tietysti totta, mutta tyhjentää ajatuksen siitä, mikä on todellista siksi, mikä tehty vaikuttamaan todelliselta. Mutta onko kyse esityksestä? Esityksellisimmältä tuntuu itse virtuaalimaailman logiikka, puolitodellisten henkilöiden kommunikaatio bittimaailmassa, mikä on harmillisen banaali oivallus.

 
Kolmas esitys on Puijon mäen metsään johdatava Flickers. Tapaan esiintyjän jalankulkukäytävällä moottoritien vieressä ja saan laukun joka sisältää kymmenen plärättävää kuvakirjaa. Kuvakirjat toimivat johdattajinani, niihin on valokuvattu koko esityksen reitti, jolle lähden laukku ollalla. Esitys on oivaltava yhdistelmä kuviteellista ja todellista – liikun samaan aikaan ympärilleni levittäytyvässä metsässä ja kirjojen maailmassa, joka on hyvin lähellä fyysistä ympäristöä, mutta harhautuu siitä vähän väliä.

Sekä valokuvissa että itse reitillä kuljetaan pääasiassa metsässä. Kuvakirjoissa metsään työntyy kuitenkin myös toinen maailma, meri. Meri ujuttautuu osaksi matkaa vähitellen, alkaen pienistä vihjeistä kuten esityksen alussa läpäistävän tunnelin seinälle maalatusta venegraffitista, ja palaten yhä uudelleen erilaisina (mieli)kuvamanipulaatioina. Merestä tulee matkan kuluessa luonnollinen osa metsää. Alussa pläräilykirjaformaatti tuntuu kivan kekseliäältä ja nostaa esiin muistoja lapsuudesta, mutta loppua kohti matka käy uhkaavammaksi ja jopa apokalyptiseksi. Kivuus syvenee uppoamisen hetkiksi ja ne puolestaan lohdulliseksi hyväksynnäksi tulvan pyyhkiessä yli Puijon mäen, jonka huipulta katsoja saa ihailla lopun lähenemisen kauneutta. Kun olen poistunut esityksestä laskettelumäen vauhdinottotornin läpi, esityksen tekijä Rachel Henson odottaa minua Puijon näköalatornin juurella ja luovutan olkalaukun.

Mitä näissä esityksissä merkitsee se, että olen ainoa katsoja? Ainakin on selvästi eri asia, olenko tekemisissä esiintyjän kanssa. SLaaristokaupunki asettuu siksi omaan kategoriaansa. Esitys on keskustelu, kahden ihmisen kohtaaminen kehyksen sisällä. Wondermart ja Flickers taas välttävät tätä tuomalla kohdattavaksi ihmisen sijaan ympäristön. Wondermartissa yksin osallistuminen on kiinnostavaa, kun esitys rakentuu kokemukselliseksi dokumentiksi. Esityksellisyys mahdollistaa dokumentin sisällä elämisen ja yksin kokeminen antaa minun piiloutua kuluttajan roolin sisään, enkä katsojana erotu muusta kaupan asiakkaista. Voin suhteuttaa sen miten toimin suoraan esityksen ulkopuoliseen maailmaan ja ihmisiin, ilman tarvetta tai pakkoa peilata tuota toimintaa muun yleisön reaktioihin. Flickers muodostuu yksinäisyyden kautta matkaksi omaan maailmasuhteeseen, mielikuvitukseen ja luontoon.

Flickersin ja Wondermartin rakenteessa on samoja klassisia aineksia. Kun Wondermart kehystää itsensä ulkotilalla, sateen äänellä ja sisään astumisella, Flickers tekee saman tunnelin läpi kulkemisella sekä alussa että lopussa. Kun Wondermart rytmittyy silmien sulkemisten tahtiin, Flickers leikkaa kohtauksesta toiseen kirjan vaihtamisen kautta. Ympäristöä lähestytään kuitenkin eri tavalla – Wondermart perustuu ympäristönsä luonteen paljastamiseen ja purkamiseen, Flickers lisää ympäristöönsä uuden kerroksen, mikä on luontevaa suhteessa noiden ympäristöjen olemukseen. Luonnonympäristöön ihminen voi vain lisätä, kulttuuriympäristön käsittely tapahtuu usein purkamisen kautta. SLaaristokaupungin virtuaalitilassa luonnonympäristö on enää muisto, jonka rippeitä kohti kurkotetaan ’todellisen’ käsitteen avulla.

Tämän kautta esityskolmikko luo johdomukaisen kokonaisuuden siirtyessään yhä pidemmälle inhimillisen kulttuurin kerrostumiin: luonnossa kävelemisestä kaupunkiympäristöön, jossa luonto näkyy vain purkitettuna, ja sieltä elektroniseen tilaan, jossa jäljellä on pelkkä purkki.

 

LINKKEJÄ

Rotozaza

2ndlive

Rachel Henson

 

Author: admin

Previous article Proteesi joka ei korvaa
15/11/2009

Next article Laura Murtomaa kuuntelee
15/11/2009